*****

Yhdessä me olimme kauniita. Erossa minä olen yksin.

Tämä meidän lekkimme alkoi juttelulla, kuten nyt yleensä, kun uuteen ihmiseen tutustuu. Olin iloinen tutustuessani suhun, erittäin iloinen.

Olen varma että silmäni loistivat kuin taivaan kirkkaimmat tähdet ja mun hymy oli aurikoakin valoisampi. Me puhuttiin, naurettiin ja pyöriteltiin silmiämme muiden puheille ja tekemisille. Susta tuli yksi mun elämän ihmisistä.

Sitten sä loukkasit mua. Et heti tolloin vaan pienen hiljaisen hetken jälkeen. Mä itkin sydänjuuriani myöten. Mä en voinut mun kyyneleilleni mitään. Mä olin päättäny noin. 2 vuotta ennen tätä tapahtumaa etten päästä ketään ihmistä, joka mua voisi satuttaa, mun lähelle. Mutta sä teit sen. Sä huijasit mua ja mä "sinisilmäinen" tyttö päästin sut mun muurien sisäpuolelle ja silloin sä iskit.

Kun mun itkut oli itketty ja haavojen päälle oli kasvanut rupi, ymmärsin, että en ole mitään ilman sua. Tai olen, mutta en pääse susta eteenpäin, en heti, en nyt. Sun takia mä kasvatan, entistä paksumman muurin, jonne en päästä ketään ja lopputolos on se, että jään yksin. Mä en halua, että yksikään kaltaisesi piilokusipää pääsee mua satuttamaan, mä en halua sitä enää. Kiitos vaan sulle, yksi mun elämäni ihmisistä, piilokusipää, kiitos.